Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY, 2013. 331 sivua.)

  Lattialla puolipimeässä ihmettelin miten vieraaksi pimeys tekee tutun. Tarkkailin perhettäni kuin vieraspiirteistä klaania, jonka henkiinjäämistaistelu ja loputon putoamisen tunne sitoivat yhteen.
  Silmieni edessä kaikki kotoinen upposi menneeseen. Läheisten piirteet hajosivat aikaan. Niiden tilalle astui hämärä taju siitä että mikään ei ole pysyvää. Kaikki mitä ihmisten välillä on, voi kadota.
  Niin aika murtui uuteen. Pian maa eläisi unohdukselle, vaikka emme vielä tienneet millaista se on.

Chile, 1973. Kenraali Augusto Pinochet johtaa sotilasvallankaappausta, joka on alku vuosikausien mittaiselle kärsimysnäytelmälle, loppumattomille väkivallanteoille ja joukkosurmille. Santiagolainen Rojasin perhe tukee 70-luvun alun levottomuuksien aikaan sosialistipresidentti Salvador Allendea. Vallankaappauksen jälkeen perhe hajoaa; isä vangitaan, vanhin poika joutuu pakenemaan maasta, ja teini-ikäinen tytär Cristina yrittää selviytyä arjesta oudosti käyttäytyvän äitinsä ja yhä hiljaisemmaksi muuttuvan, pelokkaan pienen veljensä kanssa. Cristinan sulhanen Michel Nash on yhdeksäntoistavuotias kirjallisuustieteen opiskelija, hän puolestaan joutuu sotilaaksi Pisaguan vankileirille. Siellä hän tekee päätöksensä: en ammu enkä teloita, ja pasifistiset ajatukset koituvat lopulta hänen kohtalokseen - mies "katoaa".

Vihan vuodet jatkuvat, Chile on maa, joka kulkee kohti kuilun reunaa. Sen kansa elää jatkuvassa pelossa, hiljaisiksi pelotellut ja lannistetut ihmiset kyräilevät toisiaan, vihoittelu ja pelokas uhma nostavat päätään kansan rivien väleissä. Nuori Cristina yrittää kasvaa naiseksi hyisen kauden kynsissä, käy koulua ja aloittaa työn valtionyliopiston kanttiinissa. Hän kaipaa Micheliä, mutta ei tiedä mitä miehelle on tapahtunut. Kun vuosia kuluu, huomaa Cristina että pelosta voi kasvaa ulos, ja vähitellen hän ajautuu mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. Lopulta koittaa se yö, kun nuorta naista tullaan hakemaan kotoa ja hänet viedään kuulusteltavaksi maanpäälliseen helvettiin, pahamaineiseen Villa Grimaldiin. Paikkaan, jossa ihmisiä kidutetaan mitä julmimmilla tavoilla, ja jossa heidät saadaan kertomaan ja tunnustamaan mitä tahansa, todellista tai keksittyä.

  En vielä tiennyt että kun kidutus jatkuu, ruumis pöhöttyy ja turtuu. Kipu heikkenee, samoin ajan ja paikan taju. Tajuttomuus on vangille riski ja helpotus. Alku oli aina pahin.

Harva selviää Villa Grimaldista hengissä, mutta Cristina on yksi selviytyjistä. Hän ei kuitenkaan kykene iloitsemaan, vaan kokee jatkuvaa syyllisyyttä siitä että on hengissä, kun niin moni muu on kuollut. Myös häpeän kanssa on opittava elämään; silmittömän väkivallan ja toistuvien raiskausten fyysiset jäljet paranevat hitaasti, polttoarvet vaalenevat, niiden pintaan kasvaa tunnoton arpikudos, mutta häpeä ei arpeudu yhtä nopeasti. Näkyvien ruhjeiden alla on toisia jotka eivät näy.

  Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.

Voidakseen joskus toipua ja jatkaa elämäänsä Cristina alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa omista kokemuksistaan, menetetyn rakkaansa tarinasta, ja siitä petojen ajasta, joka tuhosi pienimmänkin toivon ja onnen niin monen nuoren chileläisen elämästä.


Aloitan kertomalla, että Auli Leskisen Petojen aika lienee se kirja, josta koko blogihistoriani aikana on ollut vaikeinta kirjoittaa. Kirja on niin paljon kaikkea, ja itse olen niin tunteita täynnä - edelleen olen aivan vereslihalla, vaikka olen nukkunut kirjan luettuani yön yli, tehnyt pitkiä metsälenkkejä ja yrittänyt ajatella muita asioita. Olin taannoin kirjamessuilla kuuntelemassa Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastatteluja. Petojen aika on yksi ehdokkaista, ja Leskinen kertoi, että tämä on kirja, joka hänen täytyi kirjoittaa. En yhtään ihmettele. Leskinen on asunut Chilessä toistakymmentä vuotta, hän on haastatellut ihmisoikeusrikoksista muun muassa Michel Nashin (joka on siis oikea, elänyt henkilö, jonka kohtalosta tässä kirjassa kerrotaan) perhettä ja Augusto Pinochetin lapsia. Kun on nähnyt omaisten tuskan, tuntenut sen sisällään, ja kuullut kidutettujen ja kadonneiden kohtaloista, tuntuu selvältä, että sen kaiken on pakko päästä ulos. Ja mikä onni, että Leskinen on kaunokirjallisesti hurjan lahjakas, lopputulos on nimittäin huikean hieno: Petojen aika on kypsä, samanaikaisesti kammottavan ruma ja käsittämättömän kaunis, kaikin puolin eletyn makuinen ja uskomattoman väkevä esikoisromaani.

Leskinen kuvaa Chileä - tuota pitkää ja kapeaa maata Andien ja Tyynenmeren välissä - juuri niin elävästi kuten kaukaista maata voi kuvata ihminen, joka on siellä itse asunut ja sen itse kokenut. Pääkaupunki Santiagon lähiöissä on 70-luvulla vielä pikkukaupunkimaista tunnelmaa. Leskinen maalaa lukijan eteen myös kuvan alakuloisista pikkukylistä, talven sateiden jäljiltä vehreistä laaksoista, tasangoista, pelloista ja lumihuippuisista vuorista. Tyynen valtameren aallot lyövät unettavasti rantaan, Andeilla taivas repeää pohjattomana kuiluna pään yllä ja tähtivanoja on silmänkantamattomiin, ja maailman laidalla sijaitsee Tulimaa, jonka pampalla viima kampaa hiekkaa. Pohjois-Chilessä valo on kovaa ja kalpeaa, yöt hyisiä, päivät polttavia.

Myös Cristinan lapsuudenkodin tunnelma on kauniin eläväisesti kuvattua, tuoksuilla on tärkeä merkitys. Keittiössä tuoksuvat paistinöljy, yrtit ja keittiön ikkunalla tuuletettavat valkosipulitertut. Isän vaatteet tuoksuvat öljyisille trasseleille, hohtimille ja ja meisseleille, joita verstaassa on läjäpäin. Kun ulkona vaanii kasvoton uhka, tekee isän käsien tuoksu lapsen mieleen hieman turvallisemman olon. Muistoissa kyyhkyset kujertavat, iltapäivän raukeudessa levätään patioiden riippukeinuissa, pihalla tuoksuu jasmiinien makea aromi. Niin paljon kaunista ja hyvää, mutta niiden vastapainona Petojen ajassa on aivan silmitöntä pahuutta.

Diktaattori Pinochetin maassa luetaan sotilaskäskyjä, kranaattitulen jäljet koristavat talojen seiniä, rauhantyötä tekeviä äitejä katoaa, ja liian monen nuoren miehen elämässä on lopulta kyse siitä tappaako ihminen vai tuleeko hän tapetuksi. Ihmisiä vangitaan ja kidutetaan vain siksi että he ovat. Jos on nähnyt chileläisen konekiväärikarabinieerin kasvot, tietää mitä on pelko. Vankeja yhdistävät loputon nälkä, jano, lika ja pelko. Toisaalta sysimustan pahuuden keskellä pienet hyvyyden pilkahdukset tuntuvat valtavilta; kun joku puhdistaa likaiset haavasi, huolehtii sinut nukkumaan kivilattialle siihen paikkaan, jossa on vähän lämpimämpää, tai antaa sinulle palasen leipää, ymmärtää ettei kaikki hyvä katoa maailmasta silloinkaan, kun elämä muuttuu maanpäälliseksi helvetiksi. Petojen aika saa monen muun sodasta tai muista ihmisoikeusrikkomuksista kertovan romaanin tavoin miettimään, millaisessa maailmassa me todella elämme. Millaista pahuutta voi olla olemassa, mikä saa ihmisen tekemään toiselle ihmiselle jotakin niin kammottavaa, ettei sitä voi ihmismieli käsittää. Leskinen tarjoaa kysymysten lisäksi myös vastauksia.

  Sellaisia olivat sotilaat jotka olivat varttuneet nälässä ja vailla koulua, syrjäseutujen homeisissa murjuissa. He olivat nähneet nälkää ja puutetta koko ikänsä. Heidän sisimpänsä oli katkeroitunut jo ennen ensimmäisten maitohampaiden ilmestymistä suuhun. Kun sellainen lapsi nyt aikuisen mittaisena lastattiin sotilasoperaation rekka-autoon ja pää puhuttiin ajomatkan aikana täyteen semmoisia juttuja, että sosialistihallitus vie köyhät ja loisista turvonneet lapset Kuubaan ja riistää pienet polot vanhemmiltaan, hän juoksi minne tahansa ja tappoi kenet hyvänsä. [--]
  Semmoisella sotilaalla ei ollut koskaan ollut mitään, ei lapsena edes yhtä lelua. Hän oli aina ollut kaikille ei kukaan. Kun hän nyt sai ehjän sotilastakin, lämpimät saappaat ja kiväärin, tulos oli taattu. Hänestä tuli hyvä tappaja.

Petojen aika ei ole millään tavalla helppo kirja. Sen teemat ovat toki hirvittävän rankkoja, mutta se on muutenkin haastava teos; lukijan täytyy pysyä hereillä ja olla tarkkana koko ajan. Tarinaa kerrotaan muutaman ihmisen suulla ja useammassa ajassa, ja kirjoittaja luottaa lukijan älyyn; yhtäkkiä saatetaan hyvin vaivihkaisesti siirtyä kertomaan puolen vuoden takaisista tapahtumista. Leskisen kerronta on niin runsasta, rikasta ja täyteläistä, että se tekee kunniaa latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle, mutta tekee lukemisesta samalla hitaampaa. Myönnän, että minun oli aluksi hieman vaikeaa päästä mukaan kerronnan rytmiin ja runsaasti kuvailevaan kieleen, mutta kun pääsin Leskisen kanssa samalle aaltopituudelle, huomasin joutuneeni sellaiseen paikkaan, josta ei ole paluuta.

Sillä Petojen aikaa ei lueta. Se eletään. Romaanin ihmiskohtalot pureutuvat luihin ja ytimiin, ja lukeminen on niin psykofyysinen kokemus, ettei mikään pitkään aikaan. Kun luin kirjaa, minua ahdisti, välillä voin pahoin, surin kuin olisin menettänyt omia läheisiäni. Yhtäkkiä huomasin itkeväni, tätä tapahtui monta kertaa. Ja kun sain kirjan loppuun, olin pakahtua siitä kaikesta. Petojen aika on niitä kirjoja, jotka antavat perspektiiviä elämään ja maailmaan. Se on kirja, jonka luettuaan ei ole enää ihan entisensä. Jotain sisällä on muuttunut, liikahtanut. Cristinan ja Michelin tarinat ovat kovertaneet kolonsa lukijan mieleen, eikä Michel tavallaan enää olekaan kuollut - lukija kantaa häntä sisällään. Tämä romaani ei unohdu.

  Jokainen oli niin yksin historiansa äärellä, ja vaikka se kulki ohitse ja upposi aikaan, se jäi meihin. Historia periytyi muistoina niille jotka tulevat. Poika, minä ja yö, sukupolvemme vankeja.

Kenelle suosittelisin tätä romaania? Vaativille lukijoille, niille, jotka haluavat lukea kaunokirjallisesti korkeatasoisen teoksen. Jokaiselle, joka haluaa astua hetkeksi ulos pumpulilla vuoratusta elämästään - koska uskokaa pois, chileläisten kokemuksiin verrattuna kenen tahansa meistä elämä on pakattuna kauniiseen, pumpulilla vuorattuun rasiaan. Lukijalle, joka haluaa todella tietää maailmasta ja sen historiasta. Pieni herkkyysvaroitus on kuitenkin ehkä syytä antaa: kirjassa on kohtauksia, jotka voivat olla herkille lukijoille liikaa.

Koska taidan olla ensimmäinen kirjasta kirjoittanut kirjabloggaaja, linkitän tällä kertaa Hesarin arvioon, jossa Antti Majander asettaa Petojen ajan hetkeksi samalle viivalle nobelisti Mario Vargas Llosan tuotannon kanssa. Ei hassumpaa, vai mitä?