keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Auli Leskinen: Petojen aika


Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY, 2013. 331 sivua.)

  Lattialla puolipimeässä ihmettelin miten vieraaksi pimeys tekee tutun. Tarkkailin perhettäni kuin vieraspiirteistä klaania, jonka henkiinjäämistaistelu ja loputon putoamisen tunne sitoivat yhteen.
  Silmieni edessä kaikki kotoinen upposi menneeseen. Läheisten piirteet hajosivat aikaan. Niiden tilalle astui hämärä taju siitä että mikään ei ole pysyvää. Kaikki mitä ihmisten välillä on, voi kadota.
  Niin aika murtui uuteen. Pian maa eläisi unohdukselle, vaikka emme vielä tienneet millaista se on.

Chile, 1973. Kenraali Augusto Pinochet johtaa sotilasvallankaappausta, joka on alku vuosikausien mittaiselle kärsimysnäytelmälle, loppumattomille väkivallanteoille ja joukkosurmille. Santiagolainen Rojasin perhe tukee 70-luvun alun levottomuuksien aikaan sosialistipresidentti Salvador Allendea. Vallankaappauksen jälkeen perhe hajoaa; isä vangitaan, vanhin poika joutuu pakenemaan maasta, ja teini-ikäinen tytär Cristina yrittää selviytyä arjesta oudosti käyttäytyvän äitinsä ja yhä hiljaisemmaksi muuttuvan, pelokkaan pienen veljensä kanssa. Cristinan sulhanen Michel Nash on yhdeksäntoistavuotias kirjallisuustieteen opiskelija, hän puolestaan joutuu sotilaaksi Pisaguan vankileirille. Siellä hän tekee päätöksensä: en ammu enkä teloita, ja pasifistiset ajatukset koituvat lopulta hänen kohtalokseen - mies "katoaa".

Vihan vuodet jatkuvat, Chile on maa, joka kulkee kohti kuilun reunaa. Sen kansa elää jatkuvassa pelossa, hiljaisiksi pelotellut ja lannistetut ihmiset kyräilevät toisiaan, vihoittelu ja pelokas uhma nostavat päätään kansan rivien väleissä. Nuori Cristina yrittää kasvaa naiseksi hyisen kauden kynsissä, käy koulua ja aloittaa työn valtionyliopiston kanttiinissa. Hän kaipaa Micheliä, mutta ei tiedä mitä miehelle on tapahtunut. Kun vuosia kuluu, huomaa Cristina että pelosta voi kasvaa ulos, ja vähitellen hän ajautuu mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. Lopulta koittaa se yö, kun nuorta naista tullaan hakemaan kotoa ja hänet viedään kuulusteltavaksi maanpäälliseen helvettiin, pahamaineiseen Villa Grimaldiin. Paikkaan, jossa ihmisiä kidutetaan mitä julmimmilla tavoilla, ja jossa heidät saadaan kertomaan ja tunnustamaan mitä tahansa, todellista tai keksittyä.

  En vielä tiennyt että kun kidutus jatkuu, ruumis pöhöttyy ja turtuu. Kipu heikkenee, samoin ajan ja paikan taju. Tajuttomuus on vangille riski ja helpotus. Alku oli aina pahin.

Harva selviää Villa Grimaldista hengissä, mutta Cristina on yksi selviytyjistä. Hän ei kuitenkaan kykene iloitsemaan, vaan kokee jatkuvaa syyllisyyttä siitä että on hengissä, kun niin moni muu on kuollut. Myös häpeän kanssa on opittava elämään; silmittömän väkivallan ja toistuvien raiskausten fyysiset jäljet paranevat hitaasti, polttoarvet vaalenevat, niiden pintaan kasvaa tunnoton arpikudos, mutta häpeä ei arpeudu yhtä nopeasti. Näkyvien ruhjeiden alla on toisia jotka eivät näy.

  Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.

Voidakseen joskus toipua ja jatkaa elämäänsä Cristina alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa omista kokemuksistaan, menetetyn rakkaansa tarinasta, ja siitä petojen ajasta, joka tuhosi pienimmänkin toivon ja onnen niin monen nuoren chileläisen elämästä.


Aloitan kertomalla, että Auli Leskisen Petojen aika lienee se kirja, josta koko blogihistoriani aikana on ollut vaikeinta kirjoittaa. Kirja on niin paljon kaikkea, ja itse olen niin tunteita täynnä - edelleen olen aivan vereslihalla, vaikka olen nukkunut kirjan luettuani yön yli, tehnyt pitkiä metsälenkkejä ja yrittänyt ajatella muita asioita. Olin taannoin kirjamessuilla kuuntelemassa Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastatteluja. Petojen aika on yksi ehdokkaista, ja Leskinen kertoi, että tämä on kirja, joka hänen täytyi kirjoittaa. En yhtään ihmettele. Leskinen on asunut Chilessä toistakymmentä vuotta, hän on haastatellut ihmisoikeusrikoksista muun muassa Michel Nashin (joka on siis oikea, elänyt henkilö, jonka kohtalosta tässä kirjassa kerrotaan) perhettä ja Augusto Pinochetin lapsia. Kun on nähnyt omaisten tuskan, tuntenut sen sisällään, ja kuullut kidutettujen ja kadonneiden kohtaloista, tuntuu selvältä, että sen kaiken on pakko päästä ulos. Ja mikä onni, että Leskinen on kaunokirjallisesti hurjan lahjakas, lopputulos on nimittäin huikean hieno: Petojen aika on kypsä, samanaikaisesti kammottavan ruma ja käsittämättömän kaunis, kaikin puolin eletyn makuinen ja uskomattoman väkevä esikoisromaani.

Leskinen kuvaa Chileä - tuota pitkää ja kapeaa maata Andien ja Tyynenmeren välissä - juuri niin elävästi kuten kaukaista maata voi kuvata ihminen, joka on siellä itse asunut ja sen itse kokenut. Pääkaupunki Santiagon lähiöissä on 70-luvulla vielä pikkukaupunkimaista tunnelmaa. Leskinen maalaa lukijan eteen myös kuvan alakuloisista pikkukylistä, talven sateiden jäljiltä vehreistä laaksoista, tasangoista, pelloista ja lumihuippuisista vuorista. Tyynen valtameren aallot lyövät unettavasti rantaan, Andeilla taivas repeää pohjattomana kuiluna pään yllä ja tähtivanoja on silmänkantamattomiin, ja maailman laidalla sijaitsee Tulimaa, jonka pampalla viima kampaa hiekkaa. Pohjois-Chilessä valo on kovaa ja kalpeaa, yöt hyisiä, päivät polttavia.

Myös Cristinan lapsuudenkodin tunnelma on kauniin eläväisesti kuvattua, tuoksuilla on tärkeä merkitys. Keittiössä tuoksuvat paistinöljy, yrtit ja keittiön ikkunalla tuuletettavat valkosipulitertut. Isän vaatteet tuoksuvat öljyisille trasseleille, hohtimille ja ja meisseleille, joita verstaassa on läjäpäin. Kun ulkona vaanii kasvoton uhka, tekee isän käsien tuoksu lapsen mieleen hieman turvallisemman olon. Muistoissa kyyhkyset kujertavat, iltapäivän raukeudessa levätään patioiden riippukeinuissa, pihalla tuoksuu jasmiinien makea aromi. Niin paljon kaunista ja hyvää, mutta niiden vastapainona Petojen ajassa on aivan silmitöntä pahuutta.

Diktaattori Pinochetin maassa luetaan sotilaskäskyjä, kranaattitulen jäljet koristavat talojen seiniä, rauhantyötä tekeviä äitejä katoaa, ja liian monen nuoren miehen elämässä on lopulta kyse siitä tappaako ihminen vai tuleeko hän tapetuksi. Ihmisiä vangitaan ja kidutetaan vain siksi että he ovat. Jos on nähnyt chileläisen konekiväärikarabinieerin kasvot, tietää mitä on pelko. Vankeja yhdistävät loputon nälkä, jano, lika ja pelko. Toisaalta sysimustan pahuuden keskellä pienet hyvyyden pilkahdukset tuntuvat valtavilta; kun joku puhdistaa likaiset haavasi, huolehtii sinut nukkumaan kivilattialle siihen paikkaan, jossa on vähän lämpimämpää, tai antaa sinulle palasen leipää, ymmärtää ettei kaikki hyvä katoa maailmasta silloinkaan, kun elämä muuttuu maanpäälliseksi helvetiksi. Petojen aika saa monen muun sodasta tai muista ihmisoikeusrikkomuksista kertovan romaanin tavoin miettimään, millaisessa maailmassa me todella elämme. Millaista pahuutta voi olla olemassa, mikä saa ihmisen tekemään toiselle ihmiselle jotakin niin kammottavaa, ettei sitä voi ihmismieli käsittää. Leskinen tarjoaa kysymysten lisäksi myös vastauksia.

  Sellaisia olivat sotilaat jotka olivat varttuneet nälässä ja vailla koulua, syrjäseutujen homeisissa murjuissa. He olivat nähneet nälkää ja puutetta koko ikänsä. Heidän sisimpänsä oli katkeroitunut jo ennen ensimmäisten maitohampaiden ilmestymistä suuhun. Kun sellainen lapsi nyt aikuisen mittaisena lastattiin sotilasoperaation rekka-autoon ja pää puhuttiin ajomatkan aikana täyteen semmoisia juttuja, että sosialistihallitus vie köyhät ja loisista turvonneet lapset Kuubaan ja riistää pienet polot vanhemmiltaan, hän juoksi minne tahansa ja tappoi kenet hyvänsä. [--]
  Semmoisella sotilaalla ei ollut koskaan ollut mitään, ei lapsena edes yhtä lelua. Hän oli aina ollut kaikille ei kukaan. Kun hän nyt sai ehjän sotilastakin, lämpimät saappaat ja kiväärin, tulos oli taattu. Hänestä tuli hyvä tappaja.

Petojen aika ei ole millään tavalla helppo kirja. Sen teemat ovat toki hirvittävän rankkoja, mutta se on muutenkin haastava teos; lukijan täytyy pysyä hereillä ja olla tarkkana koko ajan. Tarinaa kerrotaan muutaman ihmisen suulla ja useammassa ajassa, ja kirjoittaja luottaa lukijan älyyn; yhtäkkiä saatetaan hyvin vaivihkaisesti siirtyä kertomaan puolen vuoden takaisista tapahtumista. Leskisen kerronta on niin runsasta, rikasta ja täyteläistä, että se tekee kunniaa latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle, mutta tekee lukemisesta samalla hitaampaa. Myönnän, että minun oli aluksi hieman vaikeaa päästä mukaan kerronnan rytmiin ja runsaasti kuvailevaan kieleen, mutta kun pääsin Leskisen kanssa samalle aaltopituudelle, huomasin joutuneeni sellaiseen paikkaan, josta ei ole paluuta.

Sillä Petojen aikaa ei lueta. Se eletään. Romaanin ihmiskohtalot pureutuvat luihin ja ytimiin, ja lukeminen on niin psykofyysinen kokemus, ettei mikään pitkään aikaan. Kun luin kirjaa, minua ahdisti, välillä voin pahoin, surin kuin olisin menettänyt omia läheisiäni. Yhtäkkiä huomasin itkeväni, tätä tapahtui monta kertaa. Ja kun sain kirjan loppuun, olin pakahtua siitä kaikesta. Petojen aika on niitä kirjoja, jotka antavat perspektiiviä elämään ja maailmaan. Se on kirja, jonka luettuaan ei ole enää ihan entisensä. Jotain sisällä on muuttunut, liikahtanut. Cristinan ja Michelin tarinat ovat kovertaneet kolonsa lukijan mieleen, eikä Michel tavallaan enää olekaan kuollut - lukija kantaa häntä sisällään. Tämä romaani ei unohdu.

  Jokainen oli niin yksin historiansa äärellä, ja vaikka se kulki ohitse ja upposi aikaan, se jäi meihin. Historia periytyi muistoina niille jotka tulevat. Poika, minä ja yö, sukupolvemme vankeja.

Kenelle suosittelisin tätä romaania? Vaativille lukijoille, niille, jotka haluavat lukea kaunokirjallisesti korkeatasoisen teoksen. Jokaiselle, joka haluaa astua hetkeksi ulos pumpulilla vuoratusta elämästään - koska uskokaa pois, chileläisten kokemuksiin verrattuna kenen tahansa meistä elämä on pakattuna kauniiseen, pumpulilla vuorattuun rasiaan. Lukijalle, joka haluaa todella tietää maailmasta ja sen historiasta. Pieni herkkyysvaroitus on kuitenkin ehkä syytä antaa: kirjassa on kohtauksia, jotka voivat olla herkille lukijoille liikaa.

Koska taidan olla ensimmäinen kirjasta kirjoittanut kirjabloggaaja, linkitän tällä kertaa Hesarin arvioon, jossa Antti Majander asettaa Petojen ajan hetkeksi samalle viivalle nobelisti Mario Vargas Llosan tuotannon kanssa. Ei hassumpaa, vai mitä?

25 kommenttia:

  1. Ei tosiaankaan varmasti hassumpaa: sait kiinnostumaan Leskisen kirjasta niin, että luen tämän jo nyt marraskuussa. Chilen historia kiinnostaa minua suuresti, hyvä kaunokirjallisuus vielä enemmän.

    Kirjaa lukematta en osaa kommentoida nyt enempää, mutta odotan järisyttävän hyvää lukukokemusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olen niin iloinen, että aiot lukea Petojen ajan pian! Hannahan on myös tätä painokkaasti suositellut, joten en ole onneksi ollut ainoa hehkuttaja. :D

      Toivon ja uskon, että tästä tulee sinullekin juuri sellainen järisyttävän hyvä lukukokemus, mitä se oli minullekin. Jään jännityksellä odottamaan, mitä olet kirjasta mieltä...

      Poista
    2. Luin tämän. On tosiaan väkevä kirja, täytyy alkaa illalla luonnostella bloggausta.

      Poista
    3. Katja, jee että luit! <3 Nyt vähän jännittää, mitäköhän pidit?

      Poista
  2. Noin pitkän ja vaikuttuneen lukukokemuksen jälkeen kuulostaa hyvin lattealta todeta, että kirja vaikuttaa hyvin voimakkaalta. Komppaan Katjan kommenttia siinä, että (vaikka olin kirjasta kuullut aiemminkin) sait minut kiinnostumaan kirjasta ja odottamaan monitahoista, valtavaa kirjakokemusta. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, voimakas kirja tämä todella on. Hienoa, jos sinäkin luet tämän pian, haluan päästä kuulemaan ja lukemaan muiden mielipiteitä ja tuntemuksia Petojen ajasta.

      (Ja joo, pakko sanoa että tekstistä tuli tosiaan aivan jäätävän mittainen! :D Kirjoitin sitä koko eilisen päivän, ja kun lopulta sain sen puolenyön maissa jonkin näköiseen kuosiin, en enää jaksanut alkaa miettimään, mitä siitä voisi karsia, ja julkaisin sen tuollaisenaan. Hienoa, että näköjään ainakin kaksi ihmistä jaksoi lukea sen - tai ainakin osan siitä. :D )

      Poista
  3. Tämä meni heti minunkin lukulistalleni, kun sen äkkäsin kirjamessuilta. Kirjan aihe kiinnostaa, sillä sitä käsitellään myös kaikkien aikojen suosikkikirjassani Isabel Allenden Henkien talossa. Tekstisi on muuten tosi hyvä. Huomaa todella, että kirja on liikauttanut sinussa jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Essielina, minäkin kiinnostuin Petojen ajasta juuri kirjamessuilla. En ymmärrä miksi, mutta jostain syystä en ollut aiemmin huomannut kirjaa ollenkaan, vaikka mielestäni olen nykyisin aika hyvin kartalla siitä, mitä kaikkea Suomessa ilmestyy (ainakin noiden isompien kustantamoiden osalta). Chile kiinnostaa paljon, ja nyt kun sanoit, muistutan taas itseäni että Allendea pitäisi lukea. Hän on ollut tbr-listallani varmaankin jo parikymmentä vuotta, enkä siltikään ole vielä saanut aikaiseksi. :)

      Ja kiitos! <3 Sen se tosiaan teki, liikautti.

      Poista
    2. Allenden Henkien talossa on ollut minunkin lukulistallani jo ikuisuuden ja myös lainassa siskolta jo pari vuotta... Ihan hermostuin itseeni, kun näin tämän keskustelun jatkon: miksi en ole VIELÄKÄÄN lukenut Allendea! Kiitos, nyt lupaan korjata tilanteen... ööh, sanotaan realistisesti, että vaikka kevääseen mennessä. :)

      Poista
    3. Jenni, lupaan tehdä saman! Muistutellaan toisiamme! :)

      Poista
  4. Kuuntelin Leskistä Kirjamessuilla ja vakuutti kyllä sen verran, että tämä kirja on pakko lukea. Olen matkustellutkin Chilessä vuosia sitten, joten siksikin kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reeta, minäkin vakuutuin juuri Leskisen haastattelua kuunnellessani. (En itse asiassa ollut tiennyt kirjasta mitään ennen messuja - meinasi mennä upea kirja ihan vallan ohi silmien!). Ja oi, sinä olet matkustellut Chilessä! Sinne (ja esimerkiksi Peruun) minäkin haluaisin! Jään odottamaan, mitä sinä olet kirjasta mieltä.

      Poista
  5. Niin ja "Henkien talo" kannattaa tosiaan lukea! Kaikki Allendenit ei oo yhtä hyviä, mutta se on mainio!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reeta, yksi painokas suositus Henkien talolle siis lisää. Pitää varmaan käydä ensi viikolla kirjastosta lainaamassa se, Leskisen kirjan jälkeen tekisi mieli lukea lisää Chile-kirjoja pian. :)

      Poista
    2. Minunkin on pakko hehkuttaa Henkien taloa. Luin sen tosin jo 90-l puolivälissä, mutta pidän kirjaa edelleen suosikkeihini kuuluvana. <3

      Poista
    3. Voi että. <3 Kyllä Henkien talo täytyy nyt siis lukea pian! :)

      Poista
  6. Mielettömän hyvä juttu, Sara! Olen jakanut facessa linkkiä tähän juttuun kirjaystävilleni, sillä haluan niin monen lukevan Aulin kirjan. Ja kiitos kaikille muistutuksesta, minun pitäisi lukea tuo Henkien talo myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, kiitos - ihana kommentti! <3 Ja minäkin toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan, tämä on niin upea!

      Poista
  7. Tämä kirja täytyy lukea. Kiitos, Sara! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, jee! Odotan mielenkiinnolla, mitä pidät Petojen ajasta, toivottavasti pääset pian lukemaan sitä. <3

      Poista
  8. Voi voi, nyt on niin paljon kaikkia kiinnostavia uutuuskirjoja, jotka haluaisi ehtiä lukea ennen kirjavuoden summausta (erityisesti ennen Blogistanian omia palkintoja), että tässähän tulee pian lukustressi. Tämä Petojen aika kuulostaa kaikilla tavoilla kyllä niin kiinnostavalta, että tämä nyt ainakin täytyy ehtiä lukea. Hyvin hehkutettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, älä muuta sano! Uutuuskirjoja olisi lukuvuoroaan odottamassa melkoinen pino, ja kun niitä vanhempiakin kirjoja haluaisi ehtiä lukea niin... :) Mahtavaa, jos luet Petojen ajan! Minulla on vähän sellainen tunne, että tämä saattaisi hyvinkin olla sinun kirjasi... <3

      Poista
  9. Huh, mikä kirjavuosi! Tämäkin kuulostaa hienolta teokselta. Arviosi on syvällinen ja tarkka, aivan kylmät väreet sait aikaan. Vaikuttava kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, älä muuta sano! Ja tosiaankin, Petojen aika on hieno teos, syvästi vaikuttava. Lue tämä! Ja kiitos, ihana kommentti! <3

      Poista
  10. Tämä kirja oli pakko lukea, ja palautan sen nyt heti kirjastoon, että seuraava jonottaja saa tämän upean, hienon teoksen mahdollisimman pian. Pelotti, koska jos on joskus tuntenut läheisesti kidutuksen uhrin, kuten minä olen tuntenut, niin niistä asioista ei ole helppoa lukea. Silti lukemattakaan ei voi olla. On uskomatonta, mitä kaikkea ihminen voi kestää, ihan fyysisestikin. Uskomatonta myös, miten elämä voi kuitenkin voittaa.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...