Pirjo Hassinen: Isänpäivä

Pirjo Hassinen: Isänpäivä (Otava, 2006. 320 sivua.)

  Minä en halunnut katsoa hänen kasvojaan. En puhua hänelle. En sanoa: minä pelkään että elämä luisuu alta. Ja että jonain aamuna en enää jaksa nousta leikkimään enkä katsomaan, kun samat asetelmat toistuvat, samat puheet ja naurut ja lapsen kitinä. Minä en enää jaksa katsoa, miten Marjan pitkäksi ja avautuvaksi kasvanut sikiö lasketaan pöydän kulmalle, ja miten kaikkien täytyy seurata herpaantumatta kun Marja irrottaa ulosteen liisteröimän vaipan pienistä pakaroista ja "vehkeistä", ja miten lasta kannetaan sisään pestäväksi, ja terassille jää leijumaan lemu, josta kukaan ei ole välittävinään. Ja kun "ruusunen" tuodaan takaisin, se laitetaan minun syliini, ja minä olen varovainen mutta kylmä, tottunut mutta kömpelö, haluan pois mutta en pääse.

Olli Penger on menestyvä dekkarikirjailija, eronnut mies ja yhden lapsen isä. Hän on tavannut ex-vaimonsa Marjan ihmeellisellä hetkellä sairaalan ensiapupoliklinikalla jouduttuaan paikattavaksi ravintolatappelun jälkeen - Marja on ollut Ollin hoitava lääkäri. Tuo ihmeellinen ilta on muuttanut paljon miehen elämässä; siitä ovat alkaneet hänen nousujohteinen kirjailijanuransa sekä parisuhde, jossa on ollut paljon himoa mutta aika vähän rakkautta. Olli ja Marja ovat saaneet lapsen, Raulin. Jo kun Rauli on ollut vauva, on Olli tuntenut olevansa kahleissa. Kälynsä hautajaisissa hän huomaa tuntevansa voimakasta inhoa omaa poikaansa kohtaan, eikä tämä tunne tule häipymään koskaan. Tulee ero, ja Ollin jo ennestään olematon suhde poikaansa hiutuu entisestään.

Eron jälkeen Ollin elämä alkaa hakea uusia muotojaan. Hän yrittää löytää itsestään sen rietastelijan, joka niin helvetisti haluaisi olla. Eniten energiaa hän kuitenkin kohdistaa komisario Juhani Tähtöön, luomaansa täydelliseen romaanipäähenkilöön. Hän kirjoittaa menestysdekkarin toisensa perään, kuvaa kymmeniä erilaisia kuolemia, toinen toistaan verisempiä ja väkivaltaisempia, piehtaroi nautiskellen kuoleman ja väkivallan synkissä maisemissa. Kunnes kuolema tunkeutuu hänen omaan elämäänsä odottamattomalla tavalla: hänen poikansa tappaa ihmisen.

 Marja toi meille kahvikupit, enkä minä kyennyt sanomaan edes kiitos. Jos olisin päästänyt suustani ääntä, se olisi ollut eläimen ääni. Hanhen huuto tai häkkiapinan vihlova määränpäätön ulina, jonka ainoa syy on hiljaisuuden sietämättömyys.
  Vanhemmat, joiden poika on puoli vuorokautta aiemmin tappanut ihmisen, eivät ilmoita surustaan muille. Ketään ei kutsuta mukaan. Ei ole ketään joka hälytettäisiin keittämään lisää kahvia ja valmistamaan voileipiä koko ajan sisään tuleville uusille kanssasurijoille.


Bongasin taannoin kirjaston hyllystä tämän Hassisen Isänpäivän, ja ajattelin että kas, tuon luenkin isänpäiväviikolla, jotta voisin kirjoittaa kirjasta blogiin sopivasti isänpäivänä. Kirja on nyt luettu, ja pitää kyllä heti alkuun todeta, ettei tämä varsinaisesti mikään isyyden ylistyskirja ole, ihan päinvastoin. Kirjasta on kaikenlainen hempeys, herttaisuus ja juhlavuus kaukana. Jos joku nyt etsii isänpäivän kunniaksi suloista kirjaa, joka kertoo ihanista, perheensä eteen kaikkensa antavista sankari-isistä, voin kertoa että tämä EI ole se kirja.

Mutta mikseivät ihmiset lue enemmän Pirjo Hassista? Miksen minä lue enemmän Pirjo Hassista? No, nyt kun luin, muistin taas että hän on huikea! Ensimmäinen lukemani Hassisen romaani oli Jouluvaimo reilut kymmenen vuotta sitten. Häikäistyin lukemastani - vau, näinkin voi kirjoittaa! Sitten luin Kuninkaanpuiston heti vuonna 2004, kun se ilmestyi. Kirja jätti jälkeensä semmoisen ahdistuksen, että näköjään piti kulua yhdeksän vuotta, jotta voisin lukea lisää Hassisen kirjoja. Mutta en sano tätä pahalla; on aina hyvä merkki, jos kirjailija herättää voimakkaita tunteita. Hassisessa on jotain samaa kuin Arto Salmisessa. Hän on viiltävän tarkkanäköinen ihmismielen kuvaaja, suorastaan pureva, ja hänen hahmonsa ovat usein toinen toistaan epämiellyttävämpiä (tämä sanottuna siis vain kolmen luetun kirjan kokemuksella).

Isänpäivän Ollikin on enimmäkseen puistattavan vastenmielinen hahmo. Hän näkee elämänsä halki kulkevat naiset - ja ylipäänsä ihmiset  -välttämättöminä pahoina, ja on loputtoman itsekeskeinen, kylmänkalskea ja tympeä tyyppi. Miehen minäkeskeisyys korostuu jo romaanin otsikoinnissa; jokaisen kappaleen otsikko alkaa sanalla 'minä'. Minä ja naiset. Minä ja kuolleet. Minä ja minä. Minä ja Juhani Tähtö. Romaanipäähenkilöstään Juhanista Olli muovaa itseään paremman ihmisen, täydellisen miehen, joka on muiden sankariainestensa lisäksi hyvä, omaa lastaan rakastava isä. Isänpäivä kuvaa yhden parisuhteen alkua ja loppua ja niiden elämänmittaisia seurauksia hieman epäluotettavan oloisen minäkertojansa silmin katsottuna, ja se on samalla yhden nyrjähtäneen isä-poikasuhteen läpileikkaus.

Tätä Hassisen romaania lukiessa tuli väkisinkin mieleen Riku Korhosen vuoden alussa lanseeraama termi jormaproosa. Isänpäivä on niin äijämäinen kirja, että välillä oli vaikeaa muistaa sen olevan ihan oikeasti suomalaisen eturivin naiskirjailijan kirjoittama. Ja millaista tekstiä se onkaan - älykästä, tarkkanäköistä ja terävää! Hassinen antaa kyytiä vähän kaikille: erityisesti miehille melkein ikään ja olemukseen katsomatta. Romaani on paikoin senpäiväistä tylytystä, että sitä lukee kylmä hymy suupielissään.

  Ymmärsin niitä, jotka menivät vapaudesta sekaisin. Ymmärsin vanhenevia miehiä, joiden piti, oman ruumiinsa alkaessa valua, etsiä itselleen kiinteä kumppani, jonka kuumiin onkaloihin pääsi työntämään kärhensä niin kuin muratti seinän ja ikkunanpuitteiden koloihin. Vanhan miehen oli pakko ripustautua vahvemman ja kiiltäväturkkisemman eläimen niskavilloihin, ja rukoilla että ote pitää.

Isänpäivä on tavattoman koukuttava romaani. Sitä lukiessa tulee välillä hieman tirkisteleväinen olo, etenkin kun Hassinen kirjoittaa kaiken muun lisäksi myös seksuaalisuudesta varsin suorasanaisesti. Mielenkiintoista on myös runsas kirjailijuuden kuvaus, sekä hienoinen dekkaristien (jollainen kirjan päähenkilö siis on) ja prosaistien (jollainen Hassinen siis itse on) vastakkainasettelu. Ja tästä kaikesta Hassinen kirjoittaa aivan vastustamattomasti; kerronta on vetävää ja viimeistä piirtoa myöten tyylikästä.

  Murhien kuvaaminen, oli näkökulma sitten rikoksia tutkivan poliisin tai tappajan, on parasta mitä on. Mielen huumetta, joka kirjoitusvaiheessa linkoaa tekijänsä voiman sfääreihin. Luoda ensin hahmoja, antaa heille nimi, toimi ja paikka elämässä, ja sitten tarttua johonkuhun heistä ja taittaa risahtaen kahtia. Heittää palaset lukijan eteen, pudistaa kämmenensä puhtaiksi ja ryhtyä sitten kuvaamaan toiseksi houkuttelevinta asiaa tappamisen jälkeen. Surua.

En löytänyt Isänpäivästä ainuttakaan (!) blogikirjoitusta, mutta Hassista on muuten luettu jonkin verran. Pitkän linjan Hassis-fani eli Ilselän Minna on lukenut Rouvan ja Populan, samoin Mari A., ja Kannesta kanteen -blogissa luettiin aiemmin tänä syksynä Mansikoita marraskuussa. Tähän mennessä oma suuri Hassis-suosikkini on ollut Jouluvaimo, mutta kyllä tämä Isänpäivä taitaa olla vielä sitäkin parempi. Joka tapauksessa totean samaa kuin Minna omassa blogissaan: lukekaa ihmiset Pirjo Hassista! Ja niin - hyvää isänpäivää!