Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras (Otava, 2006. 255 sivua.)



Tuija on sisustussuunnittelija, elämässään menestynyt sinkkunainen. Hänellä on hyvä työpaikka, ammatillista arvostusta, edustava asunto, kallis auto ja taitava (joskin varattu) rakastaja. Elämä ei kuitenkaan tunnu oikealta, työ ei tyydytä, mieselämä on farssi eikä naisella ole oikein perhettäkään; äiti on kuollut Tuijan ollessa kaksivuotias ja isä asuu Fuengirolassa ja tuntuu etäiseltä ja vieraalta. Tuija yrittää hakea sisältöä elämäänsä juhlimisesta, alkoholista ja satunnaisista miessuhteista (aamuyöstä lehdenjakajankin voi hyvin kutsua asuntoonsa harrastamaan pikaista seksiä) mutta naisen sisällä tuntuu oudosti tyhjältä. Hän on myös yksinäinen, mutta sekin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin huono parisuhde.

  Pakenin aina veteen kun tuntui sekavalta. Liotin itseäni saunoissa ja kylpyammeissa. Rasvasin ihoani öljyillä ja voiteilla, töpöttelin päälle talkkia, kaivauduin pehmeitten torkkupeitteitten alle latkimaan kuumaa kaakaota. Hyväosainen.

  Ja olinko kiitollinen tästä hyvinvoinnista, tästä vapaudesta? Minä tukehduin siihen.

Pelkäsin koko ajan että se otettaisiin minulta pois. Olin kiittämätön ja hemmoteltu. Toisaalta käytin vain hyväkseni jokaisen ihmisen perusoikeutta: oikeutta olla haluamatta sitä mitä minulla oli.

Tarina lähtee käyntiin kun Tuija saa kirjeen Sailalta, lapsuutensa parhaalta ystävältä, joka kertoo että hänen äitinsä Enni on huonossa kunnossa eikä varmaankaan enää elä kauaa. Enni on Tuijan mummon serkku, lapsuuden varaäiti, jonka luona Tuija sai viettää joka kesä muutaman viikon, ja nauttia perheestä jota hänellä ei ollut. Saila pyytää Tuijaa maalle, katsomaan Enniä ja osallistumaan tämän 80-vuotisjuhliin, joita Saila ja muut siskot ovat järjestämässä. Aluksi Tuija epäröi, mutta kun mielen täyttävät aurinkoiset lapsuusmuistot, hän huomaa pakkaavansa laukkunsa ja lähtevänsä matkalle lapsuutensa maisemiin Ristinojalle, Kalajoen kupeeseen.

Heinäpelto. Kuivan heinän ja keskipäivän tuoksu. Aurinko on kuin valtava valuva keltuainen. Se tunkeutuu ihoni läpi ja täyttää minut kokonaan, poreilee sisuksissani, saa kasvojeni ihon kuumottamaan. Hypin heinäkuorman päällä henkeni edestä ja hitaasti kasa painuu matalammaksi, niin että lisää heinää mahtuu kuormaan. Tartun Sailaa kädestä ja hypimme yhdessä. Minulla on tehtävä, ja minä teen sen hyvin. Minä olen tärkeä. Minä olen onnellinen ja erittäin elossa.

Ristinojalla Tuija saa huomata ettei melkein mikään ole enää niin kuin ennen. Mummola on purettu ja Enni makaa sekavana terveyskeskuksen vuodeosaston sängyssä. Sailan isoveljestä Ristostakin on tullut alkoholisti, mies oli ollut Tuijan idoli tämän lapsuusvuosina. Jotkut asiat ovat kuitenkin ennallaan; Sailan heleä nauru, kahden naisen ystävyys, ja naapurin Villen suudelmat. Eletään juhannuksen aikaa, heinä tuoksuu, kesäyöt ovat kuulaita ja valoisia, ja Tuija käy läpi lapsuuttaan, elämäänsä ja sen aikana tekemiään valintoja. Kipeitä muistoja nousee pintaan ja Tuija kohtaa ne vihdoin silmästä silmään.


Olen lukenut useimmat Härkösen romaanit (Akvaariorakkautta, Avoimien ovien päivä ja Ei kiitos) sekä molemmat omaelämäkerralliset teokset (Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty). Kahdesta jälkimmäisestä olen pitänyt valtavasti, mutta romaanien kohdalla olen aina jäänyt kaipaamaan jotakin, vaikka nekin ovat olleet omalla tavallaan ihan hyviä, jokainen. Tämä Juhannusvieras minulla oli ennestään lukematta ja nappasin tämän kirjastosta juhannusviikolla lähinnä vain ajanjaksoon sopivan nimen vuoksi, mutta yllättäen tämä kirja osoittautuikin ehdottomasti parhaaksi Härköseltä lukemakseni romaaniksi. Uppouduin pariksi päiväksi syvälle tarinaan ja se jäi mieleeni kummittelemaan vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Ihastuin syvästi tähän kirjaan ja Härkösen kykyyn kirjoittaa monipuolista, vahvaa ja oivaltavaa tekstiä. Toki tiesin jo ennestään Härkösen vahvuudet hänen kirjojaan lukeneena, mutta tässä romaanissa nainen minun mielestäni on parhaimmillaan, tämä tarina upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Suomalaisista naiskirjailijoista Härkösen tyyli on yksi tunnistettavimpia. Kirjailijan ääni kuuluu selkeänä ja vahvana läpi tarinasta kuin tarinasta. Hän ei hyssyttele eikä arastele sanoa asioita suoraan; Härkösen kirjoissa ryypätään, kiroillaan ja naidaan, mutta teksti ei kuitenkaan ole suoruudessaan ärsyttävää vaan rohkeaa ja elämänmakuista. Hän myös osaa kirjoittaa naiseudesta ja aikuisuudesta niin kovin osuvasti, että paikoin tunsin lukevani kuin omia ajatuksiani.

Yhtenä esimerkkinä mainittakoon tämä pätkä: Yleensä matkustin yksin. Seurassa matkustava joutui jakamaan kokemuksensa ja vesitti ne sillä. Joskus iltaisin kaipasin seuraa, mutta kaipasin mieluummin seuraa kuin yksinäisyyttä. Minä matkustan paljon myös yksin, koska haluan niin, koska se on minusta ihanaa, nautin siitä että saan olla vapaa, itsenäinen ja täysin riippumaton. Usein ihmiset ihmettelevät sitä ja joudun selittelemään valintojani. Koskaan en ole itse osannut sitä näin hyvin selittää, kuin miten Härkönen asian muutamaan lauseeseen tiivistää. Tavoitan tässä siis langanpätkiä omien ajatusteni kiemuroista.

Kirjan teksti on myös paikoin tavattoman kaunista ja luo vahvoja tunnelmia. Härkönen käyttää taitavasti ja oivaltavasti vertauskuvia, jotka maalaavat tarinan eloon. 

  Ainoa oikea aika tulla Ristinojalle oli kesäkuu tai heinäkuu. Tänne ei voinut tulla enää elokuussa. Se tuntui väärältä.
  En muutenkaan pitänyt elokuusta. Se oli kuin raskaana oleva nainen. Luonnon pyörryttävä täyteläisyys, jossa väsymisen merkit jo näkyvät. Maisema makaa edessä velttona ja kellastuneena. Ollaan kesän ytimessä, mutta jotenkin tuntuu ettei ole oikeutta nauttia siitä, että se ei kuulu meille enää.

Parasta tässä romaanissa on kuitenkin itse tarina. Kirjassa on osin samoja teemoja kuin Ulla-Maija Paavilaisen Kylmässä kamarissa (lapsuutta ja nuoruutta maalaismaisemassa) sekä Turkka Hautalan Paluussa (aikuisen paluuta niihin lapsuuden maisemiin ja muistoihin), nämä kaksi olen siis lukenut aiemmin tänä vuonna ja ne kumpikin kolahtivat kovaa. Pidin kovasti tämän kirjan sympaattisista mutta realistisista hahmoista, teksti sisälsi sopivasti yllätyksellisyyttä, tarina eteni luontevasti ja kokonaisuus tuntui ehjältä. Tuijan lapsuusmuistoja oli myös nautinto lukea.

  Vielä silloin kuvittelin, että jos Ristinojalla satoi, satoi koko maailmassa. Ainakin koko maassa. Vieläkin tuntui vaikealta uskoa, ettei näin ollut.
  Mutta lapsena sitä kuvitteli kaikkea muutakin, kuten että maailma oli ennen vanhaan mustavalkoinen, samanlainen kuin valokuvissa. Ja että ihmiset kävelivät nopeasti kipittäen niin kuin vanhoissa filmeissä, ja taustalla soi rahiseva karusellimusiikki.

En odottanut tältä kirjalta paljoakaan, mutta sainkin yllättäen valtavan paljon - hienon, ajatuksia herättäneen lukuelämyksen ja matkan ihmismielen ytimeen Suomen kesäisessä maalaismaisemassa.
Kirjan ovat lukeneet myös Kuutar ja Kirsi H., joka suosittelikin kirjaa sopivaksi juhannus- ja kesälukemiseksi. :)

Tämä teos löytyy muuten myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteen kirjalistalta, joten osallistunpa tälläkin kirjalla kyseiseen haasteeseen, vaikkei tämä alkuperäisellä lukulistallani ollutkaan.