Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema


Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011. 181 sivua. Alkuteos Une gourmandise, 2000.)

Isoäidin keittiössä olin tottunut meluisaan ja kuumeiseen tunnelmaan: kattiloiden kalinassa, voin tirinässä ja veitsien helinässä riehui hurmoksellinen amatsoni, jolle vain pitkällinen kokemus piirsi seesteisyyden sädekehän - sellaisen joka marttyyreillä on helvetin liekeissä.

Pierre Arthens oppii poikasena isoäitinsä lihapatojen äärellä rakastamaan ruokaa, juopumaan makujen sinfoniasta ja vaatimaan vain kaikkein parasta. Aikuisena hänestä tuleekin maailman vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko. Tämä pöyhkeä, ylimielinen, ilkeä ja suorastaan raivostuttava nero omistaa elämänsä intohimoilleen, joista ruoka on kirkkaimmalla sijalla. Hän pitää aristokraattisen sulavaa, mutta onnetonta vaimoaan Annaa omistusesineenä ja myöntää suoraan ettei rakasta tätä tai kolmea lastaan, joiden mielestä mies on tyranni, sortaja ja despootti. Jotain valovoimaista ja läpeensä hurmaavaa miehessä kuitenkin on, sillä nekin jotka häntä suuresti vihaavat, eivät voi samalla olla rakastamatta. Vaimo, lapset, rakastajattaret, kaikki tyynni.

Olen pilannut ja tuhonnut nuo vaimoni sisuksista putkahtaneet kolme valjua oliota, ne lahjat jotka annoin hänelle ohimennen korvaukseksi koristeena olosta - kamalia lahjoja, nyt kun asiaa ajattelen, sillä mitä muuta lapset ovat kuin kauheita pahkoja rungossamme, ikiajoiksi rauenneiden toiveidemme säälittäviä korvikkeita. Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolla jo on iloja elämässään, he ovat kiinnostavia vasta sitten kun lähtevät kotoa ja alkavat olla jotakin muuta kuin poikiamme tai tyttäriämme. En rakasta heitä, en ole heitä koskaan rakastanut enkä kadu sitä tippaakaan.

Viimeisinä elinpäivinään hän jäljittää täydellistä makua muistinsa esikartanoista. Hän palaa mietteissään lapsuutensa ja nuoruutensa päiviin. Ja muistelujen keskeltä lukija tavoittaa pilkahduksen vahvaa inhimillisyyttä. Ehkäpä siinä on kuitenkin miehen rakastettavuuden salaisuus? Tarinan edetessä käy ilmi esimerkiksi Arthensin rakkaus elämänsä eläimiä kohtaan, joita hän lämmöllä muistelee.

Se oli dalmatialainen, ja annoin sille nimeksi Rhett kunnianosoituksena fetissifilmilleni Tuulen viemää; jos nimittäin olisin ollut nainen, olisin ollut Scarlett - nainen joka jää eloon henkitoreissaan makaavassa maailmassa.

Kulinaristin kuolemassa ruokalajit eivät ole vain ruokalajeja, vaan jumalattaren kaulanauhan helmiä. Kirjassa syödään rasvaista ja makeaa lohta, tiukkaa ja tinkimätöntä meritursasta, silkkimäisen sulavaa savukinkkua, suloisen pehmeää vihreää parsaa, rouheita ja ruhtinaallisia ostereita, kullankeltaista ja täyteläisen lämmintä sanomalehtipaperiin käärittyä marokkolaista limppua. Sekä sashimia, silkkiin kietaistua samettipölyä, joka on kuin pala maailmankaikkeutta sydämen ulottuvilla. Onko siis ihme että tätä kirjaa lukiessa on jatkuva nälkä? Myös ruuanvalmistus on tässä kirjassa kuin mystiikkaa, taikojen tekemistä salaisella alttarilla...

Samalla tyynellä tasaisuudella hän laski liedelle valurautapannun, lorautti sille oliiviöljyä, antoi kuumentua ja varisti sille riisutut katkaravut. Hän hämmensi niitä näppärästi puulastalla, ei suonut noille pikkaraisille kuunsirpeille minkäänlaista poispääsyä, tarttui niihin joka puolelta ja tanssitti niitä tuoksuvalla pannulla. Sitten currya. Ei liikaa eikä liian vähän. Aistikasta puuteria, joka komisti eksoottisella kullansävyllään äyriäisten punertavaa kuparinhohtoa: kuin suoraan itäisiltä mailta. Suolaa ja pippuria. Hän silppusi pannun yllä oksan korianteria. Lopuksi nopeasti korkillinen konjakkia, tulitikku, ja pannusta roihahti äkäinen tulenlieska kuin vihdoin vapaaksi päästetty huuto tai älähdys, villi voihkaisu joka hiipui yhtä nopeasti kuin oli räiskähtänyt.

Tämä kirja oli nojatuolimatka Pariisiin sekä Ranskan hurmaavalle maaseudulle, ja samalla myös moneen muuhun maahan, kirjassa nautittiin elämästä ja ruuasta myös Japanissa, Marokossa ja San Franciscossa. Erityisesti kuitenkin Ranska esiintyi tarinan näyttävänä kulissina, ja valloittavat maaseutukuvaukset nostattivat matkakuumeen sataan asteeseen!

Olen aina pitänyt kyseisestä Normandian seudusta. En sen siideristä, omenoista, kermasta enkä calvadosilla liekitetystä broilerista vaan sen mittaamattomista rannoista, joiden kivikko jää leveälti näkyviin laskuveden aikaan ja joilla kulkiessani todella ymmärsin, mitä ilmaus "maan ja taivaan välissä" tarkoittaa.

Tämä kirja on paitsi loistava teos Barberyltä, myös suomentaja Lotta Toivasen ehdoton taidonnäyte! Kirja sisältää rikkaasti adjektiiveja, ja tätä kirjaa miettiessäni minunkin mieleni valtaavat erilaiset laatusanat: Kulinaristin kuolema on hienostunut, nautinnollinen, esteettinen, elegantti, ja tiivis mutta valtavan runsas romaani. Tämä 181 sivua sisältää vahvaa kerrontaa tiukassa paketissa.

Päähenkilön lähestyvästä kuolemasta huolimatta tämä kirja oli ilkikurista iloa pulppuava ylistys elämälle, intohimoille, ruualle ja ranskalaisuudelle. Kirja toi periranskalaisuudessaan moneen kertaan mieleeni Peter Maylen kirjaan pohjautuvan lempielokuvani Mainio vuosi, jonka lainasin Kulinaristin kuoleman luettuani, tämän kirjan jälkeen janoan lisää Ranskaa!

Tämä kirja vei minut myös ruokamatkalle ja sai minut muistelemaan kaihoisasti tokiolaisten izakayojen antimia, täydellisiä roomalaisia pitsoja ja suussa sulavaa mozzarellaa, kreikkalaisia fetasalaatteja, brasilialaisia mereneläviä ja jopa Pariisissa syömääni hedelmäkastikkeessa lepäävää ankkaa (vaikka se kuulostikin paremmalta kuin maistui). Vaikkei tämä olekaan varsinaisesti kesäkirja, oli juhannuksen alusviikko täydellinen ajankohta kirjan lukemiseen; tämä Suomen kesäisten makujen riemuvoitto - makeita uusia perunoita, grillattuja kasviksia, suloisen pehmeää lohta ja tuoretta sipulia... Mmm!!

Tämä oli hieno kirja!
Kulinaristin kuolemaa on luettu jo monessa blogeissa, ainakin näissä:

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska

Kommentit

  1. Tämä on tosiaan ihan huikean hieno kirja. Ihastuin itse(kin) aika lailla oitis. Oletko lukenut Barberyn Siilin eleganssin? Se tapahtuu samassa pariisilaistalossa, jossa pöyhkeä Pierre Arthens tekee kuolemaa. Nyt toukokuussa Pariisin matkallani kävin tuon talon ulkopuolella. Oli ihan pakko. :)

    VastaaPoista
  2. Katja, en ole vielä lukenut Siilin eleganssia, tuntuu että kirjastosta on mahdotonta saada sitä käsiinsä muuten kuin varausjonon kautta. Mahdottoman suosittu kirja, vaikka onkin jo "vanha". :) Tosin kirjan vakaa suosiokin kyllä kertoo siitä että ei se ainakaan huono teos voi olla! Pitänee varata se tai ostaa jossain vaiheessa itselle, ehdottomasti haluan sen kyllä lukea!

    Ja varmasti on ollut hauska kokemus käydä katsomassa kyseistä taloa Pariisissa, voin kuvitella! :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos hienosta arviosta! En pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin sinä ja Katja, vaikka toki tämä hyvä kirja on. Mutta se johtui vain siitä, että olin lukenut hieman aiemmin Siilin eleganssin, rakastunut siihen ja sen jälkeen tämä tuntui laimealta. joten kun pidit tästä niin paljon, suosittelen lämpimästi Siilin eleganssiakin!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Amma itsellesi! :) Tämä taisikin siis olla hyvä järjestys alkaa lukea Barberyn kirjoja, nimittäin jos Siilin eleganssi on vielä tätäkin parempi? Minusta Kulinaristin kuolemakin oli jo huisin hyvä! :)

    Huomasin muuten erään asian, minkä olin yövuoron jälkeen väsyneillä aivoillani unohtanut: linkitykset! Ajattelinkin että jotain puuttuu, mutta en keksinyt mitä! :)

    VastaaPoista
  5. Luin juuri äsken Siilin eleganssin ja mainitsin että tämä kirja olisi mielenkiintoista lukea nyt seuraavaksi, ja ainakin sinun arviosi sai vakuuttumaan, että kirja on luettava! :)

    VastaaPoista
  6. Kirppu, kyllä, tämä on ehdottomasti pikaisen lukemisen arvoinen kirja! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit