Eeva Kilpi: Talvisodan aika


Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma (WSOY:n äänikirja, 2009. Lukija Liisi Tandefelt, kesto 6 h 48 min. Alkuteos WSOY, 1989.)

Talvisodan alkaessa vuonna 1939 Eeva Kilpi oli 11-vuotias koululainen. Hän asui perheensä kanssa Karjalan Hiitolassa. Tässä omaelämäkerrallisessa muistelmateoksessa hän kertoo millaista elämä oli sodan aikana, millaista oli lähteä evakkoon omasta kodistaan, millaista oli olla lapsi sen kaiken keskellä. Millaista oli olla niin lukossa ettei hän pystynyt itkemään kertaakaan koko talvisodan aikana. Muistin tukena Kilpi on käyttänyt sotapäiväkirjoja, joista selviää tarkasti mm. päivittäiset säät, yli lentäneiden pommikoneiden määrät sekä pommitusten aiheuttamat aineelliset tuhot ja henkilövahingot.

Kilven perheeseen kuului rintamalla oleva isä, äiti, pikkusisko, mummi eli isän äiti, halvaantunut sängyssä makaava "Pipi-täti" sekä Eevaa 10 vuotta vanhempi "Nuori täti" joka meni talvisodan aikana kylän nuoren pastorin kanssa naimisiin. Lisäksi Kilven perheen kanssa samaan taloon evakkoon lähtivät "Käly-täti" ja Koiviston serkku, siis Eevan isän veljen vaimo ja tytär. Tässä muistelmassaan Kilpi ei puhu perheenjäsenistään ja sukulaisistaan etunimiä käyttäen, tämä oli erityisesti äänikirjaa kuunnellessa hyvä asia, tekstiä ja henkilöiden edesottamuksia oli helpompaa seurata (äänikirjaa kun ei ole niin helppoa selata muutamaa sivua taaksepäin samalla lailla kuin kirjaa voisi selailla edestakaisin, kun haluaa tarkistaa jonkin nimen tai asian). Kirjassa seurataan perheen elämää ilmahälytysten varjostaessa arkea, lähdetään evakkoon omasta kodista ja päästään muun muassa viettämään Nuoren tädin ja pastorin häitä loppiaisen 1940 tienoilla. Heti parin tutustumisesta kerrottaessa selviää että sulhanen tulee kuolemaan jatkosodassa, joten parin rakkaustarinan ja häiden juhlimisen kuunteleminenkin sai aivan erityisen merkityksen.

Kilpi muistelee koruttomasti miten äiti paapoi ja helli pikkusiskoa, ja Eevasta tuntui ettei hänestä välittänyt kukaan, että hän oli sodassa aivan yksin. Miten hän keräsi sodasta kertovia lehtileikkeitä ja liimasi niitä perunalla siniseen ruutuvihkoon. Miten hän kaipasi kirjoja ja lehtiä, evakossa ollessa kun ei ollut mitään luettavaa. Miten hiihtämässä oli käytävä lakanasta tehty lumipuku päällä. Miten lumisateinen päivä oli onni, huonolla ilmalla kun ei näkyvyys ollut riittävän hyvä venäläisten lentää pommikoneita. Nämä pienet yksityiskohdat tekivät kirjasta elävän kuvaelman lapsen arjesta kun isänmaa oli sodassa.

Näin eläinystävänä oli kammottavaa kuulla kotieläinten kohtaloista sodan jaloissa. Kuulla hylätyistä sioista jotka porsivat lumihankeen, nälkiintyneistä ja vauhkoontuneista lehmistä jotka juoksentelivat lumisilla pelloilla, ja koirista jotka lopetettiin taitamattomasti jotteivät ne olisi jakamassa ihmisten jo ennestään pieniä ruokavarastoja. Kilpi kertoi vielä kuusikymmentä vuotta sodan jälkeenkin muistelevansa rakasta ystäväänsä, perheen ajokoiraa, joka oli lopetettu ampumalla haulikolla, ja joka oli kuollut vasta kuudennesta laukauksesta. Kilpi ei ollut vieläkään antanut anteeksi eläimen lopetusta. Lapset ja eläimet ovat aikuisten maailman armoilla voimatta edes tukea toisiaan. Surullista, ja sodassa niin totta.

Tuntui myös riipaisevalta kuunnella miten jopa pienet lapset miettivät ja suunnittelivat miten hätätapauksessa voisivat päättää päivänsä, kun pelko Siperiaan vankileirille joutumisesta oli niin suuri. Vaihtoehtoina Eevalla oli mielessään Lysolin nieleminen, lipeäkiven syöminen ja jopa hengityksen pidättäminen, joka oli hyvä esimerkki lapsen ajatusmaailmasta, muistutus siitä että tämä sodan kokenut ihminen on ihan oikeasti ollut silloin vasta pieni tyttö.

Ainoa kritiikin aihe tulee mieleeni koskien lukijan ääntä, joka jostain syystä hukkui herkästi kaikenlaiseen taustameluun. Itse kun usein kuuntelen äänikirjoja esimerkiksi tiskatessani, välillä joutuu esimerkiksi laskemaan vettä hanasta ja astiat kolisevat. Silloin toivoisi lukijan äänen olevan niin selkeä että se kuuluu pienestä taustamelustakin huolimatta.

Tämä oli tosi mielenkiintoinen muistelmateos, joka herätti ajatuksia ja jäi kummittelemaan mieleen vielä pitkään äänikirjan kuuntelemisen jälkeenkin. Halusin lukea tämän siinäkin mielessä ettei itselläni ole elossa sukulaisia joilta voisin kysellä ja kuulla millaista elämä sodan aikaan ihan oikeasti oli. Tälle kirjalle on olemassa kaksi jatko-osaa, Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika, haluan ehdottomasti kuunnella tai lukea nekin jossain kohtaa. 

Kommentit

  1. Kiitos paljon tästä arviosta. Olen tekemässä ensi syksystä lähtien graduani Eevan Kilven teosten (en ole vielä valinnut teoksia) ekokritiikistä, ja tarkoituksenani olisi tarkkailla nimenomaan näitä luonto- ja eläinkuvauksia.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen aihe! Tämä oli ensimmäinen lukemani Kilpi, mutta heti kävi selväksi että eläimet ja luonto ovat Kilvelle sydämenasia, moni kokemus käsiteltiin juuri niiden kautta. Uskoisin että materiaalia tulee siis riittämään! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit